Opimme tekoälyn puhumaan, ajattelemaan ja lohduttamaan kuten me. Mutta voiko algoritmi kantaa meidän suruamme? Oliver Li on pappi, joka tutkii, mikä erottaa keskustelun kohtaamisesta ja ihmisen koneesta.
BILD AI
Tekoäly on alkanut kirjoittaa rukouksia, pitää hartauksia ja tarjota lohdun sanoja. Mutta Forsan kirkossa Hälsinglandissa ihminen seisoo edelleen alttarilla.
– Tekoäly muuttuu jatkuvasti paremmaksi kuulostaakseen ihmiseltä. Juuri siksi meidän on kysyttävä itseltämme: mikä sitten oikeastaan tekee ihmisenä olemisesta niin erityistä? Oliver Li on pappi Hälsinglandissa ja uskonnonfilosofian tutkija Uppsalan yliopistossa. Tutkimuksessaan hän on seurannut, miten ihmiset yhä useammin suhtautuvat tekoälyyn – apuna, seurana ja joskus jopa kuviteltuna kumppanina. Hän on lumoutunut kehityksestä, mutta vetää selvän rajan:
– Kukaan ei ole kotona. Voit saada vastauksia, neuvoja, ehkä jopa lohtua. Mutta ei ole mitään
”sinä” siellä. Ja juuri sitä me kaipaamme – sinä-kohtaamista, emme vain toiminnallisuutta.
Hän viittaa kollegansa Amanda Lagerkvistin artikkeliin "Yearning for a You" – tekstiin, joka osuu asian ytimeen siinä, miksi suhteet vaativat enemmän kuin oikeita vastauksia. Sielunhoidossa, hän huomauttaa, suuri osa merkityksellisestä tapahtuu siinä, mitä ei voi ennakoida kyyneleissä, hiljaisuudessa, turhautumisessa.
– On niin helppo pelkistää kokoukset tiedonvälitykseksi. Mutta ihmissuhteet eivät ole logiikkaa.
Ne hehkuvat, ne hiertävät, ne helähtävät ja helähtävät uudelleen. Hän kertoo hautajaiskeskusteluista, joissa suru joskus ilmenee kaukana puhutun sanan ulkopuolella. Miten kehonkieli, katseet ja tunnelmat muovaavat tilaa. Ja hän kysyy itseltään: voiko tekoäly ylipäätään havaita sitä?
Hänen mielestään tekoälyn näkeminen peilinä korvaajan sijaan on hedelmällinen tapa. Hän nostaa esiin filosofi Shannon Vallorin, joka kirjassaan The AI Mirror ehdottaa teknologian tarkastelemista juuri näin: kuin jotain, joka näyttää meille tietyt puolet – mutta ei kaikkia.
Tekoäly voi auttaa rukouksen muotoilussa. Mutta mitä tapahtuu, kun joku rukoilee sitä? Voiko se täyttyä hengellä
sisältö? Sama asia pätee rukouskirjaan… sanat on herätettävä eloon.
– Kysymys kuuluu siis: mitä ei heijasteta? Ja mitä tapahtuu, jos alamme unohtaa sen?
Samalla hän ei ole teknologiavastainen. Hän katsoo, että tekoälyä voisi käyttää sparrailukumppanina ajattelutyössä, ja näkee mahdollisuuksia sen hyödyntämisessä esimerkiksi itsetutkiskelun harjoittelutyökaluna tai rukousten kirjoittamisessa.
– Tekoäly voi auttaa rukouksen muotoilussa. Mutta mitä tapahtuu, kun joku rukoilee sitä? Voiko siihen sisältyä hengellistä sisältöä? Sama koskee rukouskirjaa... sanat on herätettävä eloon. Mutta siitä on pitkä matka siihen, että tekoäly johtaisi rippikoulun tapaamista.
– Kuvittelepa rippileiri: onko tärkeintä välittää tietoa? Vai onko kyse yhdessäolosta, luottamuksen luomisesta ja yhteisöllisyyden tunteesta toisiaan ja kirkkoa kohtaan? Kirkkoneuvoston tekniset asiat, siellä tekoäly
ehkä voi osallistua, hän myöntää. Mutta ei silloin, kun on kyse ihmisten välisistä asioista, mikä on myös syy siihen, miksi hän on ristiriitainen itseapsovellusten ja digitaalisten hartaushetkien suhteen.
– Kirkko on usein jotain, mitä jaamme. Sitä kannetaan yhteisöllisesti. Sovellukset voivat olla ensiaskel, mutta ne
ei tavoita kaikkea. Hän ei epäile tekoälyn tuloa kirkkoon. Aivan kuten painokone, urut ja äänentoistojärjestelmä, myös tekoäly löytää paikkansa. Kysymys on, mitä me teemme sen kanssa.
– Meidän on pohdittava omia roolejamme yhteisössä. Mitä tekoäly ei tavoita ja mitä me haluamme kirkon olevan. Sillä kun peilaamme itseämme teknologiaan, näemme myös sen, mikä ei näy – ja se ehkä kertoo kaikkein eniten.
